Huhhuh;
Olemme palanneet Mount Rainierilta, väsyneinä ja ehjin nahoin mutta onnellisina saatuihin kokemuksiin. Tässä hyvin tiivistetty kertomus vuoren valloittamisesta.
 |
| Marko ja Lakpa |
Muutama maininta kiipeilytiimistämme: olimme - tietysti - joukon ainoat ei-amerikkalaiset, mutta eipä se paljon ainakaan oppaita tuntunut haittaavan, sillä taisimme olla myös ainoat jotka olivat tosissaan treenanneet ja varustautuneet kiipeilyyn huolellisesti. Retkikuntamme oppaat olivat todella kokeneita kiipeilijöitä ja hyvällä sykkeellä mukana hankkeessamme. Mainittakoon, että yksi oppaistamme oli nepalilainen
Lakpa Rita Sherpa, joka oli huiputtanut Mount Everestin 14 kertaa. Ei siis mitään turhia itseään täynnä olevia ranskalaisia Chamonix-perseenhaistelijoita.
Retkueen muut jäsenet olivatkin sitten perusjenkkejä laidasta-laitaan: neljä miestä ja kaksi naista. Vanhin taisi olla jo 70 ikävuotta hipova retro-hiippari Roger ja kokemattomin oli suoraan New Yorkin miljoonatoimistoista mukaamme eksynyt maratoonari Kevin. Toinen naisista oli US-army:n eläkkelle jäänyt everstiluutnantti. Naisista kumpikaan ei päässyt huipulle, vaikka toiselle heistä tämä oli jo neljäs yritys.
Day 1 (keskiviikko 22.8.2012)
Lähdimme Seattlesta sianpierämän aikoihin aamulla AAI:n (Alpine Ascents International) pakulla kohti Rainierin kansallispuistoa. Mukaamme Seattlesta lähti kolme opasta ja matkanvarrelta kyytimme hyppäsi vielä retkuueen pääopas. Päästyämme Paradiseen (1645 metriä), viimeistelimme reppumme ja lähdimme haikkaamaan kohti perusleiriä sumuisessa ja tihkusateisessa kelissä. Matkaa kertyi neljallä tauolla ajallisesti kaiken kaikkiaan viitisen tuntia. Ensimmäinen legi oli itse asiassa fyysisesti aika rankka, vaikka se oli lähinnä jyrkän rinteen ylöspäin kävelemistä.
 |
| Camp Muir:n ruokailuteltta |
Reitin alkuosalla oli paljon korkeita askelmia, jonka jälkeen Muir:n loputtomalta tuntunut jyrkkä lumikenttä vei reidet melkoisille hapoille. Camp Muir:iin (3072 metriä) eli perusleiriin päästyämme, nautimme käsittämättömän illallisen jonka Lakpa Sherpa oli illan tunteina meille loihtinut. Harvoin sitä saa niin maittavia ja maailman parhaita burritoja yli 3000 metrissä merenpinnasta. How about that! Väsyneinä nukkumaan ja valmistautumaan seuraavan päivän koitoksiin, jonka kuulimme iloksemme suunnitelmista muuttuneen siten että huiputus tapahtusikin jo torstaina...
Day 2 (torstai 23.8.2012)
Levottomasti nukutun yön jälkeen saimme jälleen ihmetellä Sherpan keittiötaitoja. Aamiaiseksi tarjottiin pannareita, munakasta, pekonia, kahvia ja eritoten makuhermomme valloittanutta lämmintä omenasiideriä. Aamupalan jälkeen alkoi jäätikkö- ja kiipeilykoulutus, jossa opetettiin tai kerrattiin jääraudoilla liikkumista, jäähakun kanssa työskentelyä, köysistössä kulkemista, pelastusmanöövereja ja paljon muuta hyödyllistä. Oppaat pitivät huolen siitä että turvallisuus oli alati etusijalla.
 |
| High Camp |
Camp Muir:sta lähdimme neljässä köysistössä kohti yläleiriä (High Camp), joka sijaitsi Ingrahamin jäätiköllä 3323 metrin korkeudessa. Matkalla jäätikölle ylitimme ensimmäisen moreeniharjanteen, joka olikin aikamoista taiteilua jääraudat jaloissa. Tässä vaiheessa kiipeilyä saimme oppailtamme myös vahvistuksen huiputusyrityksen aikaistamisesta. Yöksi oli nimittäin luvattu äärimmäisen kovaa tuulta, joka sinällään oli este kiipeämiselle. Päätös osoittautui täysin oikeaksi sillä tuuli oli jo tässä vaiheessa aamua kehittymässä myrskylukemiin iltapäivää kohden.
Saavuttuamme yläleiriin, jätimme pois turhat kamat repuistamme ja täydensimme vesivarastomme huiputusta varten. Mainittakoon että reppumme nesteineen painoivat noin 20 kiloa per jamppa, joten jo siksi turha kama jätettiin suosiolla yläleiriin. Tässä vaiheessa oppaamme kehoittivat hienovaraisesti kahta naisjäsentämme luopumaan suosiolla huiputusyrityksestä, sillä molemmat olisivat hidastaneet merkittävästi muun joukon liikettä ja siten aiheuttaneet vaaratekijän koko köysistölle. Niinpä rouvat jäivät nyyhkyttämään yläleiriin, kun me muut lähdimme jo hieman väsyneinä puuskuttamaan kohti huippua. Meitä lykästi Teron kanssa, sillä saimme johtoköysistön aseman ja köysistön pomoksi Lakpa Sherpan.
Kiipeäminen kohti Rainierin huippua tapahtui kolmessa vaiheessa: ensin ylitimme suurehkon ja syvärailoisen jäätikön, jota seurasi jyrkkä moreeniharjanne ja josta jatkoimme yli lähes loputtomalta tuntuneen jyrkän jäätikön. Matka taittui hyvin hitaasti mutta varmasti. Tärkeimmät seikat olivat tasainen tahti, painehengitys, lepoaskeleet ja keskittyminen työskentelyyn köysistössä.
Noin viiden ja puolen tunnin puuskuttamisen ja uuvuttavan reisitreenin jälkeen pääsimme Rainierin kuuluisalle kraaterille, josta huippu jo näkyikin. Huippua kohden tultaessa tuuli oli jo aivan käsittämättömän voimakas, joka teki ilman jäätäväksi. Jonkin aikaa Teron kanssa kuorivaatteita ja untuvatakkeja päälle ähistyämme, lähdimme viimeiselle pikataipaleelle kohti kraaterin reunaa ja koko vuoren korkeinta kohtaa - 4393 metriä.
 |
| Marko huipulla |
"Huipulla tuulee", sai sanontana aivan uuden merkityksen sillä Sherpan mukaan tuulenvoimakkuus oli noin 70 mph eli 31 m/s. Eipä siinä paljon huipulla fiilistelty tai jääty ihailemaan maisemia. Huiputus oli kuin pässin astunta - puoli minuuttia hubaa ja se oli siinä. Sherpakin jo viittoili meitä alas huipulta, kun yritimme hetken aikaa epätoivoisesti kuvata tapahtumaa. Eihän siitä mitään tullut, sillä tuuli olisi voinut koska tahansa pyyhkäistä molemmat suomipojat takaisin kraaterin pohjalle. Fiilis oli molemmilla kiipeilijöillä kuitenkin uskomaton, ankarasta väsymyksestä huolimatta.
 |
| Tero huipulla |
Jotta voi laskeutua alas, täytyy ensin mennä ylös. Alkoi melkoisen rankka laskeutuminen alas vuorenrinnettä. Oppaamme Lakpa asetti tavoitteeksi, että olisimme perillä yläleirissä ennen pimeää. Laskeutuminen olikin aika rivakkaa touhua. Ei siinä paljon auringonlaskua ehtinyt fiilistelemään, kun mentiin Teron kanssa kokeneen Sherpan tahtia alaspäin. Yläleiriin päästyämme olimme aivan puhki. Jano oli kova, sillä kärsimme jatkuvasta nestehukasta. Päätä särki ohuen ilmanalan vuoksi, eikä ruokakaan oikein maistunut. Pakotimme itsemme kuitenkin syömään ja juomaan sen verran että pääsimme ryömimään tuuliseen telttaamme hiukan palautumaan. Yö oli todella meluisa, sillä puuskittainen 50 mph tuuli suorastaan paukutti teltaamme läpi yön.
Day 3 (perjantai 24.8.2012)
Noin 0630 Lakpa huuteli tuulen yli nepalilaisella aksentilla reippaana "good morning". Aamu valkeni kylmänä ja tuulisena, joten pakkasimme kamamme reipaasti ja lähdimme liikkeelle melkein välittömästi teltasta ulos päästyämme. Laskeuduimme köysistössä takaisin Camp Muir:iin, jossa saimme aamiaiseksi lämmintä juotavaa sekä energiapatukoita. Perusleiristä laskeuduimme lähes yhtäsoittoa parissa tunnissa alas Paradiseen, eli reissumme lähtöpaikalle. Tapasimme laskeutuessamme useita vastaavanlaisia retkikuntia oppaineen, jotka vasta aloittelivat kipeämisyritystään kohti huippua. Tässä vaiheessa totesimme molemmat, että olipahan reissu. Väsyneinä, mutta hyvällä itsensä ylittäneellä fiiliksellä ajoimme kansallispuiston nepalilaiseen ravintolaan, jossa täydensimme vähentyneitä hiilarivarastojamme jättiburgereilla ja parilla olsalla.
Nyt olemme hotellilla. Söimme juuri marketista ostettua sushia ja yritämme pysyä vielä hetken hereillä vaikka väkisin, ettei rytmi muuttuisi totaalisesti.
Summa Summarum: kiipeäminen Mount Rainierin huipulle oli molemmille fyysisesti todella rankka suoritus ja henkisesti ankara koettelemus, mutta siitä huolimatta kokemuksena aivan uskomattoman hieno. Vuorta, tai sen ylöskiipeämistä, on todella vaikea kuvailla kenellekään sanoin tai kuvin. Se pitää itse kokea.
Seattle hiljenee, mutta vain hetkeksi.
-M & TT-
